Sitähän se oli. Molempia kahta yhtäaikaa. Yhtä villinä. Olin tehny jotakin, mitä en ollu koskaan uskonut voivani tehdä ihan oikeasti. Pettänyt. Enkä siis vaan halannut, tai pussaillut toista, vaan ihan oikeasti rakastellut toisen miehen kanssa. Toisen kuin aviomieheni.

Siis, come on, kaikillahan meillä on niitä ajatuksia, fantasioita, muista kuin omasta kumppanista. Mutta ettäkö ihan todella? Että minäkö? Kunnollinen perheenäiti? Riittikö siihen syyksi se, ettei aviomies enää sytyttänyt, sikäli kun oli koskaan sytyttänytkään? Eikö avioliiton ole tarkotus olla pyhä ja rikkomaton? Vai onko se sittenkin menettänyt merkityksensä nykypäivän maailmanmenossa? Vai onko ehkä niin, ettei se koskaan ole sitä ollutkaan, mutta ihmiset ovat aiemmin pitäneet avioliiton ulkopuoliset seikkailunsa tarkemmin piilossa muiden silmiltä? Että vaikka olisi paljastunutkin, olisi silti jääty yhteen, koska naimisissa nyt kuitenkin oltiin? Että olisi yhteiskunnallisesti liian häpeällistä erota vihitystä aviopuolisosta olipa tilanne käytännössä sitten mikä tahansa?

Mä olin aina aikasemmin hymähdellyt niille, jotka vakuuttivat seksuaalisuuden olevan yksi ihmiselämän suurimmista voimista. Miettinyt, että ehkä se on totta jollekin toiselle, erilaiselle kuin mä. Kiihkeämmälle, intohimoisemmalle. Ehkä mä olin vaan sellainen, joka tyytyi helposti siihen mitä sai, eikä vaatinut mitään sen kummempaa. Eikä seksi koskaan ollutkaan mitään kummallista.

Mutta Peten kanssa. Musta tuntu, ettei mua oltu koskaan aikasemmin edes kosketettu. Pelkkä ajatus Peten käsistä sai mut värisemään, himosta. Mä en pystyny lakkaamaan ajattelemasta sitä mitä meidän välillä oli tapahtunu. Mä kelasin sitä yötä edestakasin mun mielessä. Uudestaan ja uudestaan. Ihmetystä täynnä. Ihmetystä siks, että miks joku niin nuori ja komea ja ihana mies edes viittis katsoa mua pitempään, saati sitten koskettaa sillä tavalla. Ihmetystä siks, että miten erilainen mä itse olin Peten kanssa ollu, miten täydesti nauttinu. Mä, kahden lapsen äiti, olin kuin teinityttö, jota kosketettiin ensimmäistä kertaa.

Se oli intohimoa. Se oli vaativaa, se oli sellaista, joka vei kaiken huomioni, joka pakotti ajattelemaan, kaipaamaan lisää. Ja lisäähän mä halusin. Me ei vaan nähty kovin usein Peten kanssa, kun mulla edelleen oli se mun 'kotoapoistumislupa' Tomilta kerran kuussa. Eikä Pete aina edes sillon lähteny mun kanssa. Sit mä olin välillä poissa kaupungista, eikä meillä oikeestaan ollu paljonkaan aikaa olla tekemisissä toistemme kanssa muuten kuin puhelimen välityksellä.

Se oli myös syyllisyyttä. Aina, kun mä katsoin Tomia silmiin, mä ajattelin Peteä. Mä tiesin, että teen väärin, mutta mä olin myös ajatellu, että tän yhden hairahduksen vois vaan haudata niin kuin sitä ei olis koskaan tapahtunutkaan. Jos sitä ei koskaan enää tapahtuis, ei Tomin tarvinnu tietää ja siitä pahottaa mieltään. Mä en aikonu jättää mun miestä puhumattakaan mun ihanista lapsista jonkun ohimenevän ihastuksen, vaikkakin niin ihmeellisen ihanan kuin Pete, takia.

Ajan mittaan opin elämään näitten molempien kanssa. Mä olin aina oppinu pitämään itseni ja ajatukseni vähän salassa, mysteerinä muille, eikä tämänkään salaaminen sitten sen suurempia ongelmia kuitenkaan aiheuttanut. Kukaan ei tiennyt, enkä minä aikonut kertoa.