Meillä meni Peten kanssa aivan loistavasti. Me viihdyttiin hyvin toistemme seurassa ja haluttiin aina lisää. Musta oli ihanaa, että mulla oli vihdoinkin joku, jonka kanssa voin lähteä bilettämään. Kyllähän mä yksinkin osasin mennä ja olin ihan kiitettävästi mennykin, mutta kyllä siinä silti on omat hyvät puolensa, kun tietää tapaavansa baarissa jonkun tutun. Vaikkapa semmoisen kivan ja hauskan tutun kuin Pete.

Tomi, mun mies, kyseli välillä menoistani, että olinko nähnyt Peteä baarissa. Sanoin, että joo, tietysti. Että on kiva mennä. Viittasin Peteen usein sanalla 'poikakaverini', joka sai niin äitini kuin miehenikin kulmakarvat pompsahtamaan arvostelevasti muutaman senttimetrin ylöspäin. Tällä sanalla kuitenkin tarkotin lähinnä sitä, että Pete oli hurjan nuori muhun verrattuna (='poika') ja mun kaveri, eikä mitään muuta. Siis poikakaveri. Mua huvitti oma sanaleikkini, ja siksipä en välittänyt tuttavien pompsahtelevista kulmakarvoista tuon taivaallista.

Sitten erään tällaisen meille jo tavaksi tulleen biletysillan jälkeen käveltiin Peten kanssa hiljaksiin vierekkäin kadulla, kun se yhtäkkiä käänty muhun päin ja halasi mua silleen ihanasti, niinku se vaan osaa. Mä oon aina tykänny oikein halaavista miehistä, sellasista, joiden halauksen tuntee, ja joka kestää pitempään kuin miljoonasosasekunnin käsivarren mitan päästä. Yhtenä esimerkkinä tässä mun siskon mies, jonka halausta mä aina ootan, kun meillä on siis tapana aina halata kun nähdään. Se halaa just ihanasti, vähän tiukemmin, vähän pidempään, mutta siis aina hei kohteliaasti, ilman että siinä mennään yhtään kriipistelyn puolelle. Aah.

No siis. Pete halasi mua tällä tavalla ja mä tajusin taas miten paljon mä tykkäsin siitä. Sitten se suuteli mua.

Sillä hetkellä se oli maailman luonnollisin asia. Musta tuntu, että mä tykkäsin siitä niin paljon, että oli vaan oikein suudella hyvästiksi. Ja se oli oikein mukavaa.

Mutta se, mitä tästä muutaman päivän sisällä seurasi, oli meidän ensimmäinen - joskaan ei viimeinen - kriisi. Pete alko lähetellä mulle aivan erilaisia viestejä kuin aikaisemmin. Sano mua millon kullaksi, millon beibiksi, millon miksikin ja mä aloin ymmärtää, että tää yösuudelma olikin tarkottanu Petelle jotain enemmän kuin mulle.

Tää tilanne oli mulle ihan uusi. Siks mä kysyin Nennulta, mun parhaalta kaverilta, apua. Kysyin, et mitä pitäis tehä, kun tyyppi, joka on superkiva ja josta tykkään kovasti - kaverina - on alkanu yhtäkkiä luulla, että sillä on jonkinlainen lupa kutsua mua beibiksi. Nennun vastaus oli lyhyt, suora ja ytimekäs: sano sille, että se ei käy.

Niin, mutta kun... oli mun reaktio. Mutta kun mä en haluu menettää sitä. Mutta kun mä tykkään siitä. Mutta kun se tietää, että mä oon naimisissa ja mun mies tietää kans, että mulla on mun poikakaveri. Mutta kun mä en haluu sanoo sille, että se ei käy.

Mut se ajatus vaivasi mua silti. Mä podin tunnontuskia. Musta tuntu, että mä halusin tehdä oikein. Mä olin naimisissa ja mun piti olla kunnollinen. Ja siks, lopulta, muotoiltuani viestiä pitkään ja hartaasti, lähetin viestin, jonka sisältönä oli siis se, että tykkäsin Petestä kovasti - kaverina. Pyysin sitä muistamaan, että mulla oli jo mies. Lähetin sen viestin kädet täristen ja huolestuneena.

Ja huoleni olikin varsin oikeutettu. Tämän jälkeen Petestä ei kuulunut päiväkausiin mitään. Viikkoihin. Mun varovaiset tiedustelut jäivät huomioimatta, saatoin saada vastauksia kymmenien tuntien viiveellä, kun ennen Pete oli vastannu saman minuutin sisällä. Mulla oli paha mieli ja mä olin varma, että olin kadottanu uuden ihanan ystäväni noin vaan. Olemalla rehellinen.

Mä podin edelleen tunnontuskia. Siitä, että olisko mun pitäny sanoo, vai ei. Ja ihmettelin sitä, miten pahalta musta tuntui se ajatus, ettei me ehkä enää koskaan oltais kunnolla missään tekemisissä. Ei mietittäis maankuoren paksuutta yhdessä. Ei käveltäis hämärän halki hiljaisilla kaduilla. Ei tanssittais päätä sekasin kahestaan. Eikä se koskaan enää halais mua.

Mut olihan mulla Tomi. Se ajatus ei tuntunu kuitenkaan mitenkään lohduttavalta. Ei sitten mitenkään.