Lopulta syyllisyys alko painaa mun vaakakupissa enemmän kuin intohimo. Kun mä en päässy Peten luo aina, kun halusin, aloin mä väistämättä hiukkasen irtaantua ensimmäisestä huumastani. Mä aloin miettiä tarkemmin koko kuviota. Sitä, että mä edelleenkin olin naimisissa, että mä olin luvannu elää Tomin kanssa mun koko loppuelämän ja että mä silti tapailin Peteä. Eikä mulla ollu mitään käsitystä siitä, mitä Pete siitä kaikesta oikeen mietti.

Tää alko vaivata mua niin paljon, että mun oli pakko kysyä.

"Mitä sä mietit tästä meidän jutusta?" mä kysyin.
"Niinku missä mielessä?" Pete vastasi.
"No siis, kun mä oon naimisissa", painostin, ihmettelin ettei se tajunnu.
"En kai mä mieti mitään kummallista", se sanoi ja mua alko ärsyttää suunnattomasti.

Se, ettei se tajunnu, että mua ahdisti se tilanne. Se, ettei se suostunu vaan sanomaan mitään. Se, ettei se tuntunu ottavan yhtään vakavasti mun huoltani. Päätin vastoin aikaisempaa tottumustani jatkaa painostamista ja vääntää rautalangasta, koska mä en vaan kestäny sitä epätietosuutta yhtään enempää.

"No kai sä nyt jotain siitä mietit! Onko se susta hyvä vai paha asia?"
"No mullehan se on ihan fine", se sano. "Onko se susta sitten jotenkin väärin?"

Kakistelin aikani.

Miten eri tavalla se pysty ajattelemaan. Miten se edes pysty ottamaan sen niin kevyesti? Ihan fine? Mä yritin lukea rivien välistä, haistelin kaikella taidollani äänensävyjä, sanavalintoja, yritin saada selvää oliko Pete yhtään niin tosissaan mun kanssa kuin mä tunnuin olevan sen kanssa. Mua alko huolestuttaa vielä enemmän. Fine?

Ja lauseen toinen osa vieläpä. Jotenkin väärin? Olisko se tosiaan ollu mun mielestä jotenkin väärin? Miten se voi ees kysyä jotain sellasta? Minä. Olen. Naimisissa. Mun teki mieli repiä hiuksiani. Oliko se aina ollu niin raivostuttava?

"Onko se susta sitten jotenkin oikein?" heitin takasin.

Olin enemmän kuin valmis kinastelemaan.

"Jos se ahistaa sua, niin ehkä meidän ei sit pitäis enää tehä juttuja kahestaan. Ei sun pakko mun kanssa oo hengata."

Mä tajusin yhtäkkiä, että en halunnukaan kinastella. Mä halusin itkeä.

"Ei, pakko mun ei oo", sanoin ja lähdin.

En kestäny enempää. Kyyneleet tulivat varoittamatta, kahlitsemattomana vyörynä, en pystyny hillitsemään niitä, vaikka parhaani yritinkin. Mä, joka yleensä aina sain kaikki tunnekuohahdukseni hallittua nipsnaps helposti noin vaan. Mä kelasin sitä viimestä lausetta loputtomiin edestakasin. Miten niin meidän ei pitäis tehdä juttuja kahdestaan? Miten niin ei oo pakko hengata sen kanssa? Halusko se, että me lakattais? Fine?

Loputtoman yön jälkeen mä tulin siihen lopputulokseen, että tää koko juttu ei merkinny Petelle yhtään mitään. Se oli vaan kivaa ajankulua, ja varmaan kans jotain vähän jännittävää, kun nuori pojankloppi sai vieteltyä jonkun toisen naisen.

Päätin, että se sai olla aivan laitimmainen kerta, kun yritin jotain vakavampaa siitä suhteesta säätää, varsinkin kun munhan se piti olla se, joka jarrutteli, esteli, halusi olla vaan kaveri ja niin edelleen. Ja niin, edelleen naimisissa.

Jostain syystä Peten keveys loukkasi mua enemmän kuin aikaisempi sanattomuus. Tai ehkä mua loukkasi oma vakavuuteni, se että vaikka halusin ihmissuhteissa kaikista eniten vapautta, sen saadessani olin kauhuissani. Mähän se olin ollu, joka halusi varmistaa oman vapautensa, mähän siinä kikkailin kahden miehen kanssa kerrallaan. Mikä pakko Peten olis ollu ajatella musta mitään vakavaa? Ja mitä sen sanoista ymmärsin, se ei tosiaan mitään vakavaa ajatellukaan.

Mulla ei ollu oikeutta olla pahoillaan siitä, että Petekin halus säilyttää oman vapautensa.

Mut mä olin. Kipeästi.