Ne viikot ilman Peteä olivat tahmaisia. Menivät hitaasti, jos ollenkaan. Olin jatkuvasti synkkä ja pahalla mielellä, vaikka kuinka yritin innostella itseäni. Tajusin, miten tärkee Petestä oli mulle tullu, odottamatta, tarkoittamatta. Tajusin, että mä en haluu menettää sitä, ja pelkäsin niin tapahtuneen. Ja mikspä ei olis tapahtunu. Mä olin vanha, varattu nainen, joka oli just sanonu, et ei tarvii mun perään haikailla. Mä toivoin, et Pete olis edelleen halunnu olla mun ystävä.

Mä olin se, joka yritin murtaa sitä hiljaisuuden muuria, joka meidän välille oli kasvanu. Mä kysyin mitä kuuluu, mutta vastauksia sain odottaa pitkään. Turhauduin, masennuin ja kiukuttelin Tomille. En puhunu kenellekään mitään enempää Petestä, kukaan ei tienny mitä ihmettä oli meneillään. Nennu ties, että olin kieltäny Peteä ihkuilemasta mua liikaa ja siitä, ettei siitä ollu sen jälkeen juuri kuulunu. Mut Nennun mielestä se oli sillä ihan ookoo. Mulle se ei ollu.

En tiedä miten se tapahtu tai millon tai kumman alotteesta, mutta lopulta se etäisyys oli taas poissa. Me viesteiltiin, ehkä tosin hiukkasen varovaisemmin, pidättyvämmin kuin aiemmin, mutta viesteiltiin, eikä mun tarvinnu enää odottaa vastausta kymmeniä tunteja. Se oli mukava fiilis.

Mä muistan, kun mä istuin penkillä puistossa auringonpaisteessa ja luin Peten vastauksen mun kysymykseen, et lähtiskö se vielä joskus mun kanssa bilettämään. "Lähen", oli sen vastaus. Yksi sana, joka sai mun suupielet kovasti kampeamaan ylöspäin. Sit me sovittiin ajankohta, siinä samaisella penkillä, ja mä suorastaan tanssahtelin bussille.

Mulla oli sillon ollu hiukkasen eripuraa mun äidin kanssa myös. Se oli kommentoinu mun tekemisiä vähän erikoisesti ja mä olin loukkaantunu niistä sanoista kovasti. Mä tunsin itseni typeräksi, kun olin olettanu, että maailmassa olis sentään edes yks ihminen (=äiti), joka tajuis mua. Mutta kun sekään ei tajunnu, vaan kommentoi ilkeästi ilmeisen tahallisesti (musiikkimakuani, lastenhoitoani, ruokavaliotani), mä tunsin olevani ihan kuin juuriltaan repästy. Mä olin töissä toisella paikkakunnalla ja asuin viikot vuorotellen mun äitin ja pikkuveljen, Nikon, luona, jotka sattu asumaan työskentelypaikkakunnallani. Viikonloput hengasin sitten kotona Tomin ja lasten kanssa.

Joka tapauksessa, mun olis pitäny mennä seuraavalla viikolla taas äidin luo, ja se ajatus ahdisti mua, koska mä en halunnu mennä sinne sellasen kinastelun jälkeen. Mua suretti ja ahdisti, ja siks olin ilonen, että Pete oli lähössä samana viikonloppuna mun kanssa vähän viihteilemään. Ehkä mä saisin ajatukset pois koko ihmeellisestä sotkusta vähäksi aikaa.

Meillä oli kivaa. Me hengattiin kuin vanhoina hyvinä aikoina ja mä nautin suorastaan laittoman paljon. Tanssittiin, juteltiin, tilattiin vähän lisää juotavaa. Tanssittiin taas. Pete ei koskaan sanonu, ettei sitä huvittanu tanssia. Ja mulle, joka rakastaa tanssimista yli kaiken, se oli kivaa vaihtelua Tomiin, joka ei pakottamatta tanssilattialle lähteny. Oli ihana vaan antaa mennä, olla villi ja vapaa, ainakin yhden illan kuukaudessa, vaikkei mitään koskaan tapahtunukaan. Oli vaan ihanaa sammuttaa se hemmetin itsehillintätoimisto mun päästä ja villiintyä teiniksi jälleen.

Illan jälkeen me hengattiin vanhaan tuttuun tapaan ulkona kadulla ja yhtäkkiä mä tajusin sopottavani Petelle koko sitä sotkua, joka näköjään oli edelleen mun mielessä. Sitä, miten yksin mä olin, miten äiti ei ymmärtäny mua, miten mä en kestäny ajatusta mennä sinne takasin. Pete halas mua, pitkään. Oikein pitkään. Sano jotain merkityksettömiä latteuksia kuten 'kaikki järjestyy', 'älä välitä', 'kyllä sä selviät siitä'. 

Ja mä olin ihmeissäni. Todellakin ihmeissäni. Miten joku kuunteli mua. Kuunteli. Minua. Ymmärsi mitä sanoin. Jankuttamatta. Halusi kuunnella. Halusi lohduttaa. Halusi halata, pitää lähellään. Helpottaa oloani. Itkin Peten olkapäätä vasten ja halasin tiukasti. En halunnu päästää ikinä irti. Ikinäkoskaan.

Vielä seuraavana päivänä mä kiittelin Peteä. Se sano, että sitä varten se on olemassa. Että se haluis muulloinkin kuunnella mua ja olla mun tukena. Että se olis aina siinä, kun mä tarviisin sitä.

Ja mä ihmettelin enemmän. Voiko joku, mä aattelin. Voiko joku olla noin ihana? Voiko joku hyväksyä mut tuolla tavalla, kyseenalaistamatta? Voiko joku haluta helpottaa mun oloani? Koska kaikkina avioliittovuosinani mä olin huomannu, ettei Tomi voinu olla kyseenalaistamatta ihan kaikkea mitä mä sanoin tai tein tai jätin tekemättä. Koskaan mikään ei ollu tarpeeks hyvää tai oikein tai sellasta kuin sen olis pitäny Tomin mielestä olla. Ja mä ihmettelin edelleen Peteä. Miten helppoo sen kanssa oli, kun ei tarvinnu perustella joka ikistä lausetta, kun ei tarvinnu olla koko ajan puolustuskannalla.

Mä aloin vaalia sen illan muistoa ja sitä pitkää, ihanaa halausta rakkaimpana muistonani. Se, jos joku, oli parasta ikinä.