Mä menin täysin pökerryksiin siitä, mitä Peten kanssa tapahtu. Mä en osannu selittää sitä itelleni, ja vielä vähemmän kenellekään muulle. Mä tiesin vaan sen, et mä en tajunnu mitään. Mun olis tehny mieli viestittää Petelle, että mitä sä oikeen oot tehny mulle? Et mä en yhtään ymmärtäny mitä ihmettä oikeen tapahtu.

Kerrataanpas faktat. Olin naimisissa, mulla oli 2 lasta, olin, mitä, 12 vuotta vanhempi kuin Pete. Miks mä sitten kuitenkin ajattelin sitä koko ajan? Tykkäsin siitä kovasti, sehän nyt oli ainakin ihan totta, olin koko ajan tykännytkin. Sen kanssa oli aina tosi hauskaa. Ja sitten kuitenkin ajattelin koko ajan sitä, miten nuori se oli, sitä miten vanha minä, miten meillä voisi olla mitään yhteistä. Mutta näköjään sitten oli. En tienny MIKSI. Ja se tuskastutti mua.

Olen vähän semmoinen ihminen, että tykkään pitää kaikki ohjakset omissa käsissä – eh, siis noin niinku omassa elämässä. Että haluan pystyä hallitsemaan itseäni, pitämään kaiken ruodussa, täsmällisenä, juuri niin kuin minä haluan, tehokkaasti ja näppärästi. Ja siis, mullahan ei julkisesti ole ikinä mitään tunteita, paitsi tyyni, rauhallinen, ystävällinen (?) jokapäiväisyys. Jos näyttää/kertoo muille mitä ajattelee/tuntee, antaa niille muille oikein avaimet kouraan että ne pääsee vapaasti sitten satuttamaan. Jos ei kerro mitään, ne ei voi tietää. On tavallaan turvassa. Mutta irrallaan muista.

Mun on ihan sairaan vaikee antautua toisille. Antautua ja avautua. En minä anna kenenkään nähdä, kun hajoan. Ikinä. Mun pitää olla se vahva, se viisas, se joka pärjää yksin, eikä ainakaan nolaa itseään kysymällä muilta tai näyttämällä ettei ehkä olekaan ihan paras päivä. Mut arvaatteko mistä kaikista eniten kuitenkin haaveilen? Siitä, että joku pitäis musta huolta. Joku olisi itse niin vahva, että minä uskaltaisin hajota. Koska kaikkihan me joskus hajotaan. Joku olis niin vahva, että antais mulle luvan olla vaan, antaa mennä, päästää irti. Niin määrätietoinen, että mun rajat rikkoontuisivat, ihan pikkuisen.

En tiedä miks, mut Petestä tuli jollain tavalla semmoinen fiilis. Mä aina ihastelin sitä, miten pitkä se on. Haha, todellakin liittyi edelliseen asiaan, mutta jollakin tapaa… sitähän se on. Jos sä oot pitempi, sulla on jo tavallaan tietty yliote. En tiedä, en minä osaa yhtään selittää mitä ajattelen.

Mä podin samalla kertaa huonoa omaatuntoa (taas) ja olin ihan sekasin jostain määrättömästä tunteesta, joka kutitteli, joka vaati huomiota. Koko ajan. Lakkaamatta. Ja se, mistä se tunne tuli, oli Pete. Pete, ja se miltä sen kädet tuntu mun iholla. 

Se oli ihan kamalaa. Siis, en ikinä, ikinä ole voinut… tai olenpas, meinasin kirjoittaa, etten ole voinut kuvitella, että pettäisin, mutta olenhan minä osannut semmoistakin kuvitella. Mutta en ihan todella, oikeasti koskaan luullut, että mun kuvitelmat vois tulla todeksi.

Mä oisin halunnu kysyy Peteltä, et mitä se ajatteli. Jälkeenpäin. Siitä kaikesta. Oliko se sille vaan joku humalaisen illan ääliömäinen päättömyys, et otti mut kun ei ketään muutakaan saanu? Vai oliko se tosissaan? Miten se olis voinu olla?

Mä olin aluks ihan huumaantunu. En pystyny ajattelemaan mitään muuta. Mikä sekin on mulle aivan uusi piirre. Ei mulle yleensä jää pyörimään mitkään sellaiset jutut mieleen, tuolla tavalla ainakaan. Maanantai bileviikonlopun jälkeen meni töissäkin ihan pipariksi, kun.. no, kelasin sitä iltaa edestakaisin. Muistelin Peten katseita, äänenpainoja, kosketusta, suudelmia. Mietin, että mikä siitä nyt teki olevinaan nyt niin ihmeellistä (tiedetään, mun taipumus analysoida on ihan pohjaton, sanokaa mitä tahansa, ja mä analysoin sen olemattomiin, kokeilkaa vaikka). Yritin löytää jotain syytä.

No okei, tykkään Petestä, mietin. Olin ottanut aika monta. Tein jotakin vastuutonta, tosiaankin. Mutta miksi se nyt oli sitten niin hienoa. Ehkä kaikkein seksikkäintä ikinä? Se, kun me mentiin Peten kämpälle, puhuttiin jotain nonsenseä sen kitaroista, ja sit se vaan tuli jostain takaapäin lähemmäksi ja kosketti. Ensinnäkin, heikko kohtani numero 1) niska. Heikko kohtani numero 2) pitkät miehet. Heikko kohtani numero 3) odotus. Siis mä tiesin koko ajan, kun se seliti jotain niistä kitaroista, jota en jaksanut ees kuunnella, mihin siinä oltiin menossa. Se, miten se vei. Rauhallisesti, mutta määrätietoisesti. Mitä siinä nainen muuta voi tehdä, kuin antautua?

Voisin tässä kertoo yhden salaisuuden.

Mä en oo koskaan, ikinä, antakaahan kun vielä painotan asiaa IKINÄ  halunnut oikeita miehiä. Joo, selitän vielä hiukkasen tarkemmin tätä epäilemättä jokseenkin kummastusta aiheuttavaa paljastustani. Siis, ekaksi, en tykkää tytöistä (tietääkseni), vaan ihastelen kyllä lähinnä tätä miessukupuolta. Mutta siihenpä se sitten jääkin. Ihastelen kaukaa. Nautin komeiden katselemisesta, kuvittelemisesta. Jos asiat pysyvät pääni sisällä, ne ovat hurjan jännittäviä, kiinnostavia, haluttavia, täynnä intohimoa ja villiä seksiä. Mutta jos asiat sitten jollakin tavalla pääsevät etenemään siihen pisteeseen, että näistä mielikuvista pitäiskin ryhtyä tekemään oikeita ja todellisia, se taika latistuu ja katoaa.

Mutta kun ihastus/mies pysyy tarpeeksi kaukana, saavuttamattomissa, eli ei ole edes pientä mahdollisuutta edetä yhtään mihinkään, silloin minun mielikuvitukseni on kaikista vastuuttomin, haha! Olen siis halunnut semmoisia miehiä, joita ei tarvitse pelätä koskaan saavansa. Jotain julkkiksia, tai tuttavia. Mutta kaikki aikaisemmat seksikumppanit ovat sitten olleet vaan, no, latistuneita mielikuvia ja seksiä, joka ei tunnu miltään.

Olen täysin varma siitä, että kyse on ihan omasta päästäni, että joku sensuuri-katkaisija pitäisi saada pois päältä, että osaisin antaa periksi. Siinä on taas se iänikuinen hallinnan menettämisen pelko. Pitäisi luottaa toiseen niin järjettömän paljon, että voisi antautua niin paljaaksi, että voisi oikeasti tehdä niin kuin mielikuvituksessaan. Että voisi lentää. Ja että minä voisin luottaa toiseen ihmiseen, sen pitäisi olla todella vahva ihminen (palaamme näköjään äskeiseen teemaan), määrätietoinen, itsevarma, mutta hellä. Ei nössö. Sen pitäisi ymmärtää minua ajatuksen tasolla, sanoista, nauraa samoille jutuille kanssani.  Ettei joutuisi selittämään samaa asiaa kymmentä kertaa ja sitten luovuttamaan, kun sen vitsikkään huomautuksen teho jotenkin laimenee siinä kymmenennen toiston paikkeilla. Että tulisi kuulluksi, ja kuunnelluksi, ymmärretyksi. Hyväksytyksi, sellaisena kuin on, kaikkine epätäydellisyyksineen, epävarmuuksineen, huonoine päivineen, itkuineen ja nauruineen. Sen pitäisi pystyä piikittelemään kevyesti takaisin, eikä liian verisesti loukkaantua joistakin huomautuksista. Sen ei pitäisi tietenkään liian verisesti kostaa näistä huomautuksista myöskään. Jos se satuttaisi minua, miten siihen voisi enää luottaa? Miten sitten voisi antautua?

Tää nyt on ihan kummallista, en ole oikeasti ikinä ajatellut näin, nyt tässä kirjoittaessani huomaan ajattelevani kuitenkin niin jollakin tasolla. Olen lukenut joskus jostain naistenlehdestä että luottamus tuo potkua seksielämään, ja olen lähinnä naureskellut sille ajatukselle, haudannut sen täysin utopistisena tai ainakin sellaisena, jolla ei ole merkitystä minun kohdallani. Mutta tiedättekös, ehkä sillä sittenkin on.

Kirjoitin, etten ole ikinä halunnut ketään oikeaa miestä. Aikaisemmin. En tiedä vieläkään ehkä perimmäistä syytä siihen miksi (eikä sillä ehkä sinänsä olekaan mitään sen suurempaa merkitystä), mutta Peteä olen. Eikä se Peten kanssa latistunut, eikä taika kadonnut. You know. Vielä moneen päivään se taika ei kadonnut. Ja se on se ihmeellinen asia, jota en osaa yhtään sulattaa enkä ymmärtää.

Ehkä tunteita ei ole tarkoitettukaan ymmärrettäviksi, ja siksi, kun mä kuitenkin näköjään lakkaamatta yritän niin tehdä, ne latistuvat lopulta. Kun en saa niistä kiinni. Ei kai kukaan saa. Miten jonkin tunteen voi selittää, tai ymmärtää? Ehkä jonkun äidinrakkauden voi ymmärtää aika hyvin, kun kyse on kuitenkin ihmiskunnan elämän jatkumisesta ja pienen uuden ihmisen suojelemisesta – meneekö se sitten aina jonnekin selviytymisvaistoihin asti? Onko vaisto tunne? Rakastavatko eläimet niitten poikasia, vai onko niillä vaan joku sisäinen pakko huolehtia niistä? Onko sisäinen pakko tunne? Onko minun pakko rakastaa minun lapsia? Onhan se tietysti oletuksena, eikö? Semmoisia ihmisiä, jotka eivät rakasta lapsiaan, pidetään omituisina ja mieleltään järkkyneinä tai psykopaatteina tai vaarallisina mielipuolina. Onko ihmisyyden peruste se, että rakastaa toisia ihmisiä? Haluaa ihmisen (siis ihmiskunnan) säilyvän, pysyvän, jatkuvan, kehittyvän, ja ilmaisee tämän tarpeensa hankkimalla jälkeläisiä ja vieläpä huolehtimalla niistä ja samalla ohimennen rakastamalla? Onko huolehtiminen aina rakastamista?

Haddaway sen sanoi. What is love?

Voiko tunteitaan valita? Jossain hienoissa hyvän elämän oppaissa sanotaan aina, että tilanteita, joihin joutuu ei voi välttämättä valita, mutta aina voi valita sen, miten siihen suhtautuu. Onko suhtautumistapa tunne? Entä jos inhoaa jotakin ihmistä jostakin syystä, ja vaan päättää suhtautua siihen eri tavalla, onnistuuko se? Entä jos rakastaa jotakin toista ihmistä, ja päättää lakata rakastamasta, onnistuuko se?

Suhtautumistapa on mun mielestä järjen tuote. Sen pystyy päällään muovaamaan, järjen voi huijata uskomaan melkein mitä vaan, jos on tarpeeksi vakuuttava. Tunteet taas… Musta ne on jotain villejä ja arvaamattomia, ja jos mä nyt satun tykkäämään Petestä, niin minkäs minä sille mahdan. Tai jos työkaverin jutut tuskastuttavat ja ärsyttävät hiusten repimiseen saakka, minkäs minä sille mahdan. Pitäiskö niille mahtaa?

Ihminen haluaa hallita aina kaikkea. Pystyykö ihminen hallitsemaan myös tunteita? Pitäisikö ihmisen pystyä? Kumpi on parempi, järki vai tunteet? Kuunnellako sydämen ääntä vai järkeä? Siinäpä perustavanlaatuisia kysymyksiä.

Ja seuraava kysymys on myös aika perustavanlaatuinen, miten minä tähän oikein päädyin?