Mua harmitti ihan kamalasti se, mitä viimeksi olin Petelle oikein höpöttäny. Kaduin kaikkea. Luin läpi meidän facebook-viestiketjun ja tajusin yhden asian. Se ei ollu muuttunu miksikään, se oli alusta asti ollu samanlainen, kiva, kiltti, huomaavainen, mutta kevyt. Ei mitään painostusta tässä asiassa. Tai missään.
Pete antoi mulle tilaa ja vaikka se oli (ja on) sitä, mitä olen aina eniten ihmissuhteissani kaivannut, nyt kun sitä sain, se teki mut aivan järjettömän levottomaksi ja pelokkaaksi. Kun en tienny mitä se halusi. Vaikka kysyin sitä monta kertaa, mitä se mietii, mitä se haluu… vastaus oli aina se sama: ei paljon mitään.
Mietin, että oliko se Peten suhtautumistapa kaikkeen, vai oliko se vaan varovaisuutta, ettei se vaan halunnu sanoo mitä oikeasti ajatteli. Vai oliko se sitten niin, ettei se oikeesti ajatellu mitään erityisesti. Että se, mitä se sano hauskanpidosta olikin se juttu. Että mun kanssa oli kiva pitää hauskaa ja end of the story. Tulin siihen tulokseen, että sen täytyi olla se pointti siinä. Ja niin se kaikki oli yhtäkkiä kääntyny täysin mua vastaan.
Minähän se olin se, joka hillitsee, se, joka estelee, pidättelee, ei halua mitään kummempaa, on varattu ja haluaa olla vaan kavereita, eikö? Mutta mitä hemmettiä oikeen tapahtui? Minä en yhtään tienny. Tiesin vaan, että ajattelin Peteä koko ajan, lakkaamatta. Kuvittelin meidät samaan huoneeseen. Kirjotin päiväkirjaan, että mun syli särkee. Ja se oli totta. Olkoon miten kliseistä tahansa, mutta se oli totta. En minä ollu koskaan aikasemmin kaivannut ketään sillä intensiteetillä, että olis tehny oikeesti vaan mieli soittaa ja viestittää (koko ajan), että tule tänne. Tule tänne ja ole lähellä.
Ja kuitenkin mietin, että mun täyty olla maailman naurettavin ihminen, säälittävin, miks ihmeessä mä haikailin jonkun pojankoltiaisen perään, jolla ei ollu mitään suunnitelmia mun suhteen. Se sai mut kerran sänkyyn ja se oli sen osalta siinä, eikö? Että se vois sitten kertoo kavereille, miten kova jätkä oli. Tai jotain.
Mut sen mä ainakin tajusin, että mä otin meidän jutun ihan liian vakavasti. Missä se mun keveys on? Pete ei ottanu. Sille se oli ihan sama, ihan fine, niinku se sano. Ja se ärsytti mua, koska mulle se ei ollu yhtään sama. Mua pelotti, että olisin vaan naurettava sen mielestä. Tai liian vaativa. Tai että ripustautuvilla höpinöilläni sain sen pelotettua pois.
Pete halus pitää vaan hauskaa. Yritin tsempata itseäni, että pystyisin muistamaan sen. Mäkin halusin, uskokaa pois, pitää hauskaa. Mä en oikeesti malttanu odottaa, että me päästäis uudestaan pitämään hauskaa. Halusin nähdä sen, sen tyylikkyyden ja sen, miten pitkä se oli, miten se katso mua.
En ollu koskaan ollu semmosessa tilanteessa. Uusi salaisuus paljastuu: mä oon aina ollut se, joka jättää. Aina. Mä oon ollu se, jolle ei ole ollut väliä mitä toinen ajattelee, mitä sille käy. Ihan sama, ei mua nappaa. Ja sitten, kun Pete sano tyynesti, et ehkä meidän ei sitten pitäis hengailla kahdestaan, se oli ihan järkyttävää. Yritin näytellä, että otin sen suht coolisti. En sitten tiedä miten onnistuin, mutta coolisti en sitä kyllä ottanut. Ajattelin vaan, että nyt minä sen tein. Ajoin sen pois. Ja itkin. Kiukuttelin Tomille, ja se pahastui, yllätys, oli ihan käpynä. Ihmetteli, että mikä mulla on. Joo, hei, oiskohan pitäny kertoo.
Mä en tienny mitä ihmettä. Oon sanonu sen sata kertaa, ja varmaan sanon sen sata kertaa uudestaankin. Mitä ihmettä. Miksi. Mä ajattelin vaan, että jos ihastuminen on tämmöistä, en koskaan ennen ole. En pystyny syömään, en nukkumaan. Kaipasin itseni kipeäksi. En ollu ennen kaivannut. Tomi ei koskaan antanu mulle tilaisuutta siihen, se kun on vähän ripustautuvainen. Koko ajan siinä. Me mentiin liian nopeasti yhteen, meidän seurustelu oli sitä ja tätä ja yhtäkkiä me vaan oltiin naimisissa. En kerenny koskaan ikävöidä, mutta toisaalta en koskaan ole kipinöinytkään sen kanssa.
Pete kipinöi. Ikävä kyllä. Koska sitä juuri olin kaivannu. Ja sitä juuri en saanu kaivata, en siltä. En mun takia, en mun miehen takia, enkä edes Peten takia.
Mua pelotti ajatella koskaan sanovani sille miten paljon oikeesti tykkäsin siitä.
Olishan se voinu olla vaan uutuudenviehätystä, vaihtelua mun elämään, eikö? Siinä kun 12 vuotta on yhden ja saman kanssa, niin alkaahan siinä kuka tahansa muu kiinnostaa, eikö? Mut mä en voinu lakata ajattelemasta sitä miten erilainen Pete oli ollu silloin yhtenä iltana, erilainen kuin Tomi. Miten erilainen minä olin sen kanssa kuin Tomin kanssa. Se kai se pääjuttu siinä oli.  Peten kosketus teki mut vapaaksi, ja vapautta mä halusin kaikista eniten.