Musta oli kaikista huvittavinta Peten tapaamisessa se, että mä olin just samana päivänä sanonu mun miehelle, Tomille, että mä en ainakaan osais jutella mitään minkään 23-vuotiaan kanssa. Siis nehän on ihan teinejä vielä ja mitä ne muka mistään mitään tajuaa. Ja kappasta vaan, siellähän mä yökerhossa juttelen syvällisiä juurikin 23-vuotiaan pojan kanssa ja tunnen itseni varsin vaikuttuneeksi.

Mua on sanottu nuorekkaaksi ennenkin, ja monessakin paikassa ne on juuri vähän nuoremmat miehet, jotka kiinnostustaan ovat ilmaisseet. En tiedä mikä lienee oikeastaan tämän syy, mutta eipä mulla oikeastaan mitään sitä vastaankaan ole.

Paitsi kun aloin sitten ajatella tarkemmin Peteä. Mä mietin, että 12 vuotta. Mä oon ollu naimisissa jo 12 vuotta herran jestas. Että mä oon nähny enemmän, kokenu enemmän, ymmärrän enemmän... Jollakin tavalla se jäi vaivaamaan, vaikka sanoinkin Petelle, että ei se ikä mitään meinaa. Että jos on hyvä tyyppi ihmisenä, ei se ikäero...

Kuitenkin mä jouduin päivittäin havahtumaan siihen, että meidän maailman ja elämän havainnointitapa oli täysin erilainen. Petellä mustavalkonen, kaikki tai ei mitään, kukaan ei tykkää musta, tää on ainoa oikea tapa. Mulla taas vähän luovivampi, että ihmiset on erilaisia, tilanteet on erilaisia, että kaikki voi olla oikeassa ja että kaikesta selvitään. Mä yritin opettaa itseäni käyttäytymään niinku puhuin. Hyväksymään, ymmärtämään, tukemaan. Ja musta se oli ihan sairaan kivaa.

Musta oli jännää päästä näkemään jonkun niin eri ikäisen pään sisälle, edes vähän. Näkemään mitä ne miettii elämästä, mitä ne suunnittelee, miten erilainen niiden maailma on. Tunsin oppivani jotakin joka päivä.

Aluksi mä olin vähän herkkänahkainenkin, ehkä. Ymmärsin Peten kommentteja väärin, tai liian vakavasti. Hämmästelin sitä, miten helposti se ilmaisi itseään, ajatuksiaan, tunteitaankin. Ei tarvinnu väkisin vääntää, niinku joskus Tomin kanssa. Hämmästelin sitä, miten helposti se tajus mua. Ihastelin edelleen sen nopeeta vastaustapaa mun viesteihin, sitä, että se käytti hymiöitä, sitä että se puhu englantia sujuvasti. Musta oli hauska joskus kikkailla englanniksi sen kanssa. Tomi taas, no, se osaa ehkä tilata kahvia englanniksi, mutta siihenpä se sitten jääkin. Kaikki hauskat kielikikkailut on sen kanssa vähän niinku yhtä tyhjän kanssa.

Sen nuoruuden pysty jotenkin aistimaan kaikesta mitä se teki. Joissakin tilanteissa mä koin olevani hurjan aikuinen ja vakavampi ja ymmärtäväni enemmän ja katselevani sitä vähän niinku jostain ylempää, silleen vähän huvittuneesti. Mietin, että joo, tollanen mäkin olin tuon ikäsenä. Olin ihan satavarma, etten koskaan löytäis ketään ja pahastuinkin, jos joku jotain muuta uskalsi väittää. Yritin olla se aikuinen, jollainen en kokenu olevani. Pete teki mut jotenkin elävämmäksi, nuoremmaksi, innostuneemmaksi, valmiimmaksi kokeilemaan kaikkee uutta.

Toisinaan mä taas hämmästyin sitä, miten eri tavalla se vastasi mun viesteihin kuin mä oletin sen vastaavan. Syvällisemmin. Älykkäämmin. Kääntäen asian toisinpäin ja avaten mullekin ihan uusia näkökulmia asiaan. Ja ne hetket sai mut tajuamaan taas, että ikäeroa tai ei, mä tykkään tästä tyypistä. Mä arvostan sen ajatuksia ja näkemyksiä. Mä oikeen odotan sitä, mitä se tähänkin taas sanoo, koska se ei ainakaan tule sanomaan mitään, mitä mä osaan kuvitella. Ja mä nautin joka hetkestä. Joka keskustelusta. Jokaisesta puhelimen piipahduksesta.

12 vuoden ikäero... Sillä mä päätin pyyhkiä persausta ja vetää vessanpöntöstä alas. Sitä paitsi, kavereitahan me oltiin. Oli vaan rikkaus, että mulla oli niin eri ikäisiä kavereita.