Eräänä päivänä about vuosi ja muutamia kuukausia taaksepäin mä yhtäkkiä tajusin, ettei tää voi olla kaikki tässä. Mulla oli asunto, mulla oli mies, mulla oli lapset, mulla oli jopa työpaikka. Arjen pyörittäminen mulla ei oo koskaan kuulunu mitenkään mun mieltäylentäviin vahvuuksiin. Samankaltaiset päivät tappavat minut hiljalleen. Vääjäämättömästi.

Tänä kyseisenä päivänä mä tajusin, että mun on pakko päästä pois neljän seinän sisältä. Että on ihan liian pitkä aika siitä, kun oon viimeksi käyny missään yöelämässä. Että oon aivan liian yksinäinen, aivan liian tuskastunut, aivan liian pelkästään minä.

Ja niinpä tein kuten valveutuneet kansalaiset tällaisessa tilanteessa tapaavat tehdä. Lähdin baariin.

Yksin.

Paikkakunta, jolla asun, on sellainen, jolla ei satu asumaan ketään ystäviäni. Ystäväni asuvat vähintäänkin 100 km päässä minusta ja heistä on suhteellisen hankalaa saada bileseuraa, varsinkin niin lyhyellä varoitusajalla kuin tää mulle tällä kertaa pälähti päähän. Mä ajattelin, että antaahan olla, eiköhän tämä täti osaa yksinkin bailata.

Mun mies taas, Tomi, ei ole mitenkään erinomaisen innokas viihteellä vierailija. Ensinnäkin sille tulee kauhea krapula jo kahdesta oluesta, ja muutenkin se viihtyy paremmin kotona kuin ihmisten ilmoilla. Seurustelumme alkuaikana tämä aiheutti hiukkasen kinaa ja kärhämää, koska itse tykkään viilettää. Pakko päästä pois kotoa ajoittain. Pakko saada tanssia jalat hyytelöksi. Pakko nähdä ihmisiä ja jutella - niin, ja flirttailla. Tietysti.

Nykyisellään Tomi antaa mun viilettää ja mä annan sen loikoa sohvalla. Toimiihan se tavallaan niinkin. En mä haluu raahata mukanani jotakin sellasta, jolla ei edes oletettavasti tuu olemaan kivaa. Ja kiva, se on nimenomaan se juttu.

Tein hauskan some-päivityksen julistaen, että tytöt lähtee pitämään hauskaa (vaikka tyttöjä tässä tapauksessa olikin vaan yksi) ja että 'this is the start of something good'. Mikä lie enne pistänyt minut semmoisia suustani päästelemään.

Tuona iltana mulla oli kivaa. Yksin baarissa, pitkästä aikaa. Juttelin miesten kanssa silmät säihkyen. Join siiderin ja toisenkin. Juttelin lisää, tanssinkin. Siirryin yökerhon puolelle ja valtasin välittömästi tanssilattian. Houkuttelin seurakseni miehiä toistensa jälkeen. Olin hyvin, hyvin tyytyväinen illan saldoon.

Kas sitten onnistuin lukitsemaan silmäni yhden tyypin kanssa. Vaikutti ihan ookoolta. Siinä mielentilassani huiskutin senkin tanssimaan, koska mulla vaan oli niin kivaa, ja miksi en olis huiskuttanu. Ilahduksekseni tää tyyppi aikailematta siirtyikin seurakseni ja tanssi vieläpä varsin mukavasti. Kun mun oli pakko saada kurkunkostuketta, tää samainen tyyppi lähti seurakseni baaritiskille.

Niinpä me alettiin jutella. Kaikesta mahdollisesta. Ja siis oikeesti, kaikesta maan ja taivaan alla. Ei mitään perussettiä nimistä ja siviilisäädyistä, vaan saman tien sitä kiidettiin avaruuden syvyyksissä, uskontojen maailmoissa, tulevaisuuden unelmissa. Mietin jo siinä, sillä hetkellä, että onpas tän kanssa helppo jutella. Onpas tää mielenkiintonen tyyppi. Tyyppi kertoi nimekseen Pete.

No okei. Peittelin sormustani. Tää Pete oli niin mukava, että pelkäsin sormukseni ajavan sen pois, ja sitä en suurin surminkaan halunnu tehdä. Illan päättyessä poistuimme yökerhosta yhtä matkaa, ja Pete halusi tehdä lähempää tuttavuutta kietomalla käden ympärilleni. Mun raja meni siinä. Silloin.

Sanoin, että oon naimisissa ja Pete jätti lähemmän lähestymisen siihen. Kohteliaasti, mitään vaatimatta, vaikkakin ehkä hiukan pahastuneena. Vaihdettiin sentään numeroita, kaiken varalta. Koska se oli niin kiva, ja koska Pete sanoi olevansa myös ihan vaan ystävää vailla. Mikäs siinä, minä ajattelin. Ei mullakaan niitä ystäviä taida ihan liikaa olla, ainakaan lähimaastossa.

Kävelin hymyillen kotiin. 'This is the start of something good', mä lauloin.

Ja siitä se sitten lähti.