Mä oon aina ollu vähän sitä mieltä, että elämästä ei koskaan tiedä.

Mun mielestä on ihanaa ja kunnioitettavaa se, miten jotkut pariskunnat pysyy yhdessä vuosikymmeniä. Miten ne tapasivat ja rakastuivat 20-vuotiaina ja ovat edelleen yhtä rakastuneita ja yhdessä vielä 80- tai 90-vuotiainakin. Se, jos joku on ihan huikeeta. Mun sydän melkein pakahtuu jostain suuresta tunteesta, kun ajattelen semmoisia pariskuntia. Jotka on pysyny yhdessä kaiken läpi. Eihän niilläkään varmasti ole aina ollut ihanaa, ja varmasti nekin on huutaneet toisilleen tai loukanneet toisiaan tai kyllästyneet valittamaan aina siitä vessanpöntön istuimesta. Toivoneet, että voi kun tuo vaan olis joku muu. Mutta mikä ne on pitäny yhdessä? Rakkausko? Tahto? Päättäväisyys? Tapa?

Ja onko sillä merkitystä? Siinä vaiheessa, kun ollaan 90-vuotiaita ja edelleen nähdään se toinen omana tärkeänä ihmisenä, rakkaana kaikkine vikoineen ja epätäydellisyyksineen, ehkä rakkaampana kuin koskaan aikaisemmin, koska ollaan päästy yhdessä läpi kaikista vaikeuksista, koettu kaikkea yhdessä, kasvettu yhteen, opittu kunnioittamaan toista, näkemään sen heikkoudet ja vahvuudet, löydetty tapa jakaa elämä toisen kanssa.

Ehkä siinä on se joku, mikä nykyajasta puuttuu. Ihmiset on niin itsenäisiä, ettei ne halua jakaa elämäänsä toisten kanssa. Tai sitten ne haluaa jakaa kaiken jossain instagramissa ja facebookissa, jokaisen aamupalan ja vaatekappaleen. Mutta se ei oo sama asia, eihän? Se, mitä mä nyt tarkotin, oli sellanen syvällinen oman elämän, omien ajatusten, omien tapojen, oman itsensä jakaminen toisen kanssa. Ei kaikkien maailman ihmisten, vaan sen yhden, tärkeimmän, kanssa.

Joskus mä oon miettiny, että nykyään ihmisillä on liikaa aikaa miettiä niitten ihmissuhteita. Joskus aikasemmin kaikki aika meni siihen, että sai hankittua ruoan pöytään, sai hoidettua kaikki kotityöt, sai elämän kulkemaan. Ei siinä ollu aikaa ruveta arvostelemaan toisen väärää äänensävyä tai väärin ajotettua kulmakarvan nytkähdystä. Oli tarpeeks tekemistä siinä, että pysyi edes hengissä.

Liialla ajattelemisella kun saa aikaan kaikennäköistä turhaa draamaa. Voin ihan kuulkaa kokemuksesta tämän sanoa. Tulette huomaamaan.

Mut mun oma henkilökohtanen suhtautuminen läpi elämän kestävään rakkauteen on aina ollu, no, epäuskonen. Siis silleen, että en oo koskaan, ikinäkoskaan edes kuvitellu, että voisin olla yhden ihmisen kanssa koko mun loppuelämän. Mä oon ajatellu, että ei elämästä koskaan tiedä. Mistä sen tietää, jos tuleekin joku uusi ihminen vastaan, johon rakastuu. Tai jos se toinen vaan lähtee. Tai jos toinen kuolee tai jos toinen pettää tai jos toinen rupee viljelemään orkideoja. Ihan mitä tahansa. Elämästä ei tiedä. Ei voi tietää.

Toisaalta sehän on elämän hienous, ettei tiedä. Rakkaudessa on kysymys siitä, että uskaltaa kokeilla. Siitä, että uskaltaa luvata jotain, mistä ei ole edes varma. Tai tää on mun näkemys.

Sillon, kun mä menin naimisiin Tomin kanssa, mä siinä alttarillakin vielä valkosessa prinsessaunelmassa mietin sanoessani väräjävällä äänellä tahdon, että ei tätä voi luvata. Ei tätä voi tietää.

Yks mun kaveri sano mulle joskus, että rakkaus on tahdon asia. Ettei se ole tunne, vaan tahto, joka pitää ihmiset yhdessä. Että tunteet muuttuu, tunteet vaihtuu ja häviää, lakkaakin. Tahto pitää parit yhdessä.

Se tuntu musta jotenkin surulliselta. Että ei rakastais enää toista, mutta pysyis vaan yhdessä, koska... miks? Pitää? Koska pitää tahtoa, kun on kerran tahtonu?

Mutta tottahan se on, ettei se alkuaikojen huuma voi millään kestää koko elämää. Yleensä, kai. Joskus muistan tosin nähneeni jossain dokumentissa tehdyn tutkimuksen, jossa aivojen kuvantamisella oli tutkittu rakastuneiden ihmisten aivotoimintoja silloin kun ne näkivät rakkaansa. Mukana oli myös yksi pariskunta, joka oli ollu yhdessä vuosia, ehkä kymmeniä vuosia, en muista enää, mutta niillä niiden aivoissa syttyi täsmälleen samanlaiset, täysin laimentumattomat reaktiot sitä toista kohtaan kuin aivan alussakin. Ehkä se pariskunta oli sitten löytänyt sen oikean?

Onko sitä oikeaa olemassakaan? Onko sulla sun oikea?

Mä luulen, että mulla semmosta ei olekaan. Että mä vaan en ole kykeneväinen niin suuriin tunteisiin. Että mä vaan liihottelen paikasta toiseen ja tyydyn johonkin vähäksi aikaa, kunnes keksin, että jossain muualla saattais ehkä olla jotain erilaista tarjolla. Ei parempaa, huomatkaa tämä, vaan erilaista. Mä jotenkin luulen, ettei elämän kestävää suurta rakkautta oo tarkotettu mulle tässä elämässä.

Ehkä sitten seuraavassa. Kuka tietää.