Lopulta syyllisyys alko painaa mun vaakakupissa enemmän kuin intohimo. Kun mä en päässy Peten luo aina, kun halusin, aloin mä väistämättä hiukkasen irtaantua ensimmäisestä huumastani. Mä aloin miettiä tarkemmin koko kuviota. Sitä, että mä edelleenkin olin naimisissa, että mä olin luvannu elää Tomin kanssa mun koko loppuelämän ja että mä silti tapailin Peteä. Eikä mulla ollu mitään käsitystä siitä, mitä Pete siitä kaikesta oikeen mietti.

Tää alko vaivata mua niin paljon, että mun oli pakko kysyä.

"Mitä sä mietit tästä meidän jutusta?" mä kysyin.
"Niinku missä mielessä?" Pete vastasi.
"No siis, kun mä oon naimisissa", painostin, ihmettelin ettei se tajunnu.
"En kai mä mieti mitään kummallista", se sanoi ja mua alko ärsyttää suunnattomasti.

Se, ettei se tajunnu, että mua ahdisti se tilanne. Se, ettei se suostunu vaan sanomaan mitään. Se, ettei se tuntunu ottavan yhtään vakavasti mun huoltani. Päätin vastoin aikaisempaa tottumustani jatkaa painostamista ja vääntää rautalangasta, koska mä en vaan kestäny sitä epätietosuutta yhtään enempää.

"No kai sä nyt jotain siitä mietit! Onko se susta hyvä vai paha asia?"
"No mullehan se on ihan fine", se sano. "Onko se susta sitten jotenkin väärin?"

Kakistelin aikani.

Miten eri tavalla se pysty ajattelemaan. Miten se edes pysty ottamaan sen niin kevyesti? Ihan fine? Mä yritin lukea rivien välistä, haistelin kaikella taidollani äänensävyjä, sanavalintoja, yritin saada selvää oliko Pete yhtään niin tosissaan mun kanssa kuin mä tunnuin olevan sen kanssa. Mua alko huolestuttaa vielä enemmän. Fine?

Ja lauseen toinen osa vieläpä. Jotenkin väärin? Olisko se tosiaan ollu mun mielestä jotenkin väärin? Miten se voi ees kysyä jotain sellasta? Minä. Olen. Naimisissa. Mun teki mieli repiä hiuksiani. Oliko se aina ollu niin raivostuttava?

"Onko se susta sitten jotenkin oikein?" heitin takasin.

Olin enemmän kuin valmis kinastelemaan.

"Jos se ahistaa sua, niin ehkä meidän ei sit pitäis enää tehä juttuja kahestaan. Ei sun pakko mun kanssa oo hengata."

Mä tajusin yhtäkkiä, että en halunnukaan kinastella. Mä halusin itkeä.

"Ei, pakko mun ei oo", sanoin ja lähdin.

En kestäny enempää. Kyyneleet tulivat varoittamatta, kahlitsemattomana vyörynä, en pystyny hillitsemään niitä, vaikka parhaani yritinkin. Mä, joka yleensä aina sain kaikki tunnekuohahdukseni hallittua nipsnaps helposti noin vaan. Mä kelasin sitä viimestä lausetta loputtomiin edestakasin. Miten niin meidän ei pitäis tehdä juttuja kahdestaan? Miten niin ei oo pakko hengata sen kanssa? Halusko se, että me lakattais? Fine?

Loputtoman yön jälkeen mä tulin siihen lopputulokseen, että tää koko juttu ei merkinny Petelle yhtään mitään. Se oli vaan kivaa ajankulua, ja varmaan kans jotain vähän jännittävää, kun nuori pojankloppi sai vieteltyä jonkun toisen naisen.

Päätin, että se sai olla aivan laitimmainen kerta, kun yritin jotain vakavampaa siitä suhteesta säätää, varsinkin kun munhan se piti olla se, joka jarrutteli, esteli, halusi olla vaan kaveri ja niin edelleen. Ja niin, edelleen naimisissa.

Jostain syystä Peten keveys loukkasi mua enemmän kuin aikaisempi sanattomuus. Tai ehkä mua loukkasi oma vakavuuteni, se että vaikka halusin ihmissuhteissa kaikista eniten vapautta, sen saadessani olin kauhuissani. Mähän se olin ollu, joka halusi varmistaa oman vapautensa, mähän siinä kikkailin kahden miehen kanssa kerrallaan. Mikä pakko Peten olis ollu ajatella musta mitään vakavaa? Ja mitä sen sanoista ymmärsin, se ei tosiaan mitään vakavaa ajatellukaan.

Mulla ei ollu oikeutta olla pahoillaan siitä, että Petekin halus säilyttää oman vapautensa.

Mut mä olin. Kipeästi.

Sitähän se oli. Molempia kahta yhtäaikaa. Yhtä villinä. Olin tehny jotakin, mitä en ollu koskaan uskonut voivani tehdä ihan oikeasti. Pettänyt. Enkä siis vaan halannut, tai pussaillut toista, vaan ihan oikeasti rakastellut toisen miehen kanssa. Toisen kuin aviomieheni.

Siis, come on, kaikillahan meillä on niitä ajatuksia, fantasioita, muista kuin omasta kumppanista. Mutta ettäkö ihan todella? Että minäkö? Kunnollinen perheenäiti? Riittikö siihen syyksi se, ettei aviomies enää sytyttänyt, sikäli kun oli koskaan sytyttänytkään? Eikö avioliiton ole tarkotus olla pyhä ja rikkomaton? Vai onko se sittenkin menettänyt merkityksensä nykypäivän maailmanmenossa? Vai onko ehkä niin, ettei se koskaan ole sitä ollutkaan, mutta ihmiset ovat aiemmin pitäneet avioliiton ulkopuoliset seikkailunsa tarkemmin piilossa muiden silmiltä? Että vaikka olisi paljastunutkin, olisi silti jääty yhteen, koska naimisissa nyt kuitenkin oltiin? Että olisi yhteiskunnallisesti liian häpeällistä erota vihitystä aviopuolisosta olipa tilanne käytännössä sitten mikä tahansa?

Mä olin aina aikasemmin hymähdellyt niille, jotka vakuuttivat seksuaalisuuden olevan yksi ihmiselämän suurimmista voimista. Miettinyt, että ehkä se on totta jollekin toiselle, erilaiselle kuin mä. Kiihkeämmälle, intohimoisemmalle. Ehkä mä olin vaan sellainen, joka tyytyi helposti siihen mitä sai, eikä vaatinut mitään sen kummempaa. Eikä seksi koskaan ollutkaan mitään kummallista.

Mutta Peten kanssa. Musta tuntu, ettei mua oltu koskaan aikasemmin edes kosketettu. Pelkkä ajatus Peten käsistä sai mut värisemään, himosta. Mä en pystyny lakkaamaan ajattelemasta sitä mitä meidän välillä oli tapahtunu. Mä kelasin sitä yötä edestakasin mun mielessä. Uudestaan ja uudestaan. Ihmetystä täynnä. Ihmetystä siks, että miks joku niin nuori ja komea ja ihana mies edes viittis katsoa mua pitempään, saati sitten koskettaa sillä tavalla. Ihmetystä siks, että miten erilainen mä itse olin Peten kanssa ollu, miten täydesti nauttinu. Mä, kahden lapsen äiti, olin kuin teinityttö, jota kosketettiin ensimmäistä kertaa.

Se oli intohimoa. Se oli vaativaa, se oli sellaista, joka vei kaiken huomioni, joka pakotti ajattelemaan, kaipaamaan lisää. Ja lisäähän mä halusin. Me ei vaan nähty kovin usein Peten kanssa, kun mulla edelleen oli se mun 'kotoapoistumislupa' Tomilta kerran kuussa. Eikä Pete aina edes sillon lähteny mun kanssa. Sit mä olin välillä poissa kaupungista, eikä meillä oikeestaan ollu paljonkaan aikaa olla tekemisissä toistemme kanssa muuten kuin puhelimen välityksellä.

Se oli myös syyllisyyttä. Aina, kun mä katsoin Tomia silmiin, mä ajattelin Peteä. Mä tiesin, että teen väärin, mutta mä olin myös ajatellu, että tän yhden hairahduksen vois vaan haudata niin kuin sitä ei olis koskaan tapahtunutkaan. Jos sitä ei koskaan enää tapahtuis, ei Tomin tarvinnu tietää ja siitä pahottaa mieltään. Mä en aikonu jättää mun miestä puhumattakaan mun ihanista lapsista jonkun ohimenevän ihastuksen, vaikkakin niin ihmeellisen ihanan kuin Pete, takia.

Ajan mittaan opin elämään näitten molempien kanssa. Mä olin aina oppinu pitämään itseni ja ajatukseni vähän salassa, mysteerinä muille, eikä tämänkään salaaminen sitten sen suurempia ongelmia kuitenkaan aiheuttanut. Kukaan ei tiennyt, enkä minä aikonut kertoa.

Mä menin täysin pökerryksiin siitä, mitä Peten kanssa tapahtu. Mä en osannu selittää sitä itelleni, ja vielä vähemmän kenellekään muulle. Mä tiesin vaan sen, et mä en tajunnu mitään. Mun olis tehny mieli viestittää Petelle, että mitä sä oikeen oot tehny mulle? Et mä en yhtään ymmärtäny mitä ihmettä oikeen tapahtu.

Kerrataanpas faktat. Olin naimisissa, mulla oli 2 lasta, olin, mitä, 12 vuotta vanhempi kuin Pete. Miks mä sitten kuitenkin ajattelin sitä koko ajan? Tykkäsin siitä kovasti, sehän nyt oli ainakin ihan totta, olin koko ajan tykännytkin. Sen kanssa oli aina tosi hauskaa. Ja sitten kuitenkin ajattelin koko ajan sitä, miten nuori se oli, sitä miten vanha minä, miten meillä voisi olla mitään yhteistä. Mutta näköjään sitten oli. En tienny MIKSI. Ja se tuskastutti mua.

Olen vähän semmoinen ihminen, että tykkään pitää kaikki ohjakset omissa käsissä – eh, siis noin niinku omassa elämässä. Että haluan pystyä hallitsemaan itseäni, pitämään kaiken ruodussa, täsmällisenä, juuri niin kuin minä haluan, tehokkaasti ja näppärästi. Ja siis, mullahan ei julkisesti ole ikinä mitään tunteita, paitsi tyyni, rauhallinen, ystävällinen (?) jokapäiväisyys. Jos näyttää/kertoo muille mitä ajattelee/tuntee, antaa niille muille oikein avaimet kouraan että ne pääsee vapaasti sitten satuttamaan. Jos ei kerro mitään, ne ei voi tietää. On tavallaan turvassa. Mutta irrallaan muista.

Mun on ihan sairaan vaikee antautua toisille. Antautua ja avautua. En minä anna kenenkään nähdä, kun hajoan. Ikinä. Mun pitää olla se vahva, se viisas, se joka pärjää yksin, eikä ainakaan nolaa itseään kysymällä muilta tai näyttämällä ettei ehkä olekaan ihan paras päivä. Mut arvaatteko mistä kaikista eniten kuitenkin haaveilen? Siitä, että joku pitäis musta huolta. Joku olisi itse niin vahva, että minä uskaltaisin hajota. Koska kaikkihan me joskus hajotaan. Joku olis niin vahva, että antais mulle luvan olla vaan, antaa mennä, päästää irti. Niin määrätietoinen, että mun rajat rikkoontuisivat, ihan pikkuisen.

En tiedä miks, mut Petestä tuli jollain tavalla semmoinen fiilis. Mä aina ihastelin sitä, miten pitkä se on. Haha, todellakin liittyi edelliseen asiaan, mutta jollakin tapaa… sitähän se on. Jos sä oot pitempi, sulla on jo tavallaan tietty yliote. En tiedä, en minä osaa yhtään selittää mitä ajattelen.

Mä podin samalla kertaa huonoa omaatuntoa (taas) ja olin ihan sekasin jostain määrättömästä tunteesta, joka kutitteli, joka vaati huomiota. Koko ajan. Lakkaamatta. Ja se, mistä se tunne tuli, oli Pete. Pete, ja se miltä sen kädet tuntu mun iholla. 

Se oli ihan kamalaa. Siis, en ikinä, ikinä ole voinut… tai olenpas, meinasin kirjoittaa, etten ole voinut kuvitella, että pettäisin, mutta olenhan minä osannut semmoistakin kuvitella. Mutta en ihan todella, oikeasti koskaan luullut, että mun kuvitelmat vois tulla todeksi.

Mä oisin halunnu kysyy Peteltä, et mitä se ajatteli. Jälkeenpäin. Siitä kaikesta. Oliko se sille vaan joku humalaisen illan ääliömäinen päättömyys, et otti mut kun ei ketään muutakaan saanu? Vai oliko se tosissaan? Miten se olis voinu olla?

Mä olin aluks ihan huumaantunu. En pystyny ajattelemaan mitään muuta. Mikä sekin on mulle aivan uusi piirre. Ei mulle yleensä jää pyörimään mitkään sellaiset jutut mieleen, tuolla tavalla ainakaan. Maanantai bileviikonlopun jälkeen meni töissäkin ihan pipariksi, kun.. no, kelasin sitä iltaa edestakaisin. Muistelin Peten katseita, äänenpainoja, kosketusta, suudelmia. Mietin, että mikä siitä nyt teki olevinaan nyt niin ihmeellistä (tiedetään, mun taipumus analysoida on ihan pohjaton, sanokaa mitä tahansa, ja mä analysoin sen olemattomiin, kokeilkaa vaikka). Yritin löytää jotain syytä.

No okei, tykkään Petestä, mietin. Olin ottanut aika monta. Tein jotakin vastuutonta, tosiaankin. Mutta miksi se nyt oli sitten niin hienoa. Ehkä kaikkein seksikkäintä ikinä? Se, kun me mentiin Peten kämpälle, puhuttiin jotain nonsenseä sen kitaroista, ja sit se vaan tuli jostain takaapäin lähemmäksi ja kosketti. Ensinnäkin, heikko kohtani numero 1) niska. Heikko kohtani numero 2) pitkät miehet. Heikko kohtani numero 3) odotus. Siis mä tiesin koko ajan, kun se seliti jotain niistä kitaroista, jota en jaksanut ees kuunnella, mihin siinä oltiin menossa. Se, miten se vei. Rauhallisesti, mutta määrätietoisesti. Mitä siinä nainen muuta voi tehdä, kuin antautua?

Voisin tässä kertoo yhden salaisuuden.

Mä en oo koskaan, ikinä, antakaahan kun vielä painotan asiaa IKINÄ  halunnut oikeita miehiä. Joo, selitän vielä hiukkasen tarkemmin tätä epäilemättä jokseenkin kummastusta aiheuttavaa paljastustani. Siis, ekaksi, en tykkää tytöistä (tietääkseni), vaan ihastelen kyllä lähinnä tätä miessukupuolta. Mutta siihenpä se sitten jääkin. Ihastelen kaukaa. Nautin komeiden katselemisesta, kuvittelemisesta. Jos asiat pysyvät pääni sisällä, ne ovat hurjan jännittäviä, kiinnostavia, haluttavia, täynnä intohimoa ja villiä seksiä. Mutta jos asiat sitten jollakin tavalla pääsevät etenemään siihen pisteeseen, että näistä mielikuvista pitäiskin ryhtyä tekemään oikeita ja todellisia, se taika latistuu ja katoaa.

Mutta kun ihastus/mies pysyy tarpeeksi kaukana, saavuttamattomissa, eli ei ole edes pientä mahdollisuutta edetä yhtään mihinkään, silloin minun mielikuvitukseni on kaikista vastuuttomin, haha! Olen siis halunnut semmoisia miehiä, joita ei tarvitse pelätä koskaan saavansa. Jotain julkkiksia, tai tuttavia. Mutta kaikki aikaisemmat seksikumppanit ovat sitten olleet vaan, no, latistuneita mielikuvia ja seksiä, joka ei tunnu miltään.

Olen täysin varma siitä, että kyse on ihan omasta päästäni, että joku sensuuri-katkaisija pitäisi saada pois päältä, että osaisin antaa periksi. Siinä on taas se iänikuinen hallinnan menettämisen pelko. Pitäisi luottaa toiseen niin järjettömän paljon, että voisi antautua niin paljaaksi, että voisi oikeasti tehdä niin kuin mielikuvituksessaan. Että voisi lentää. Ja että minä voisin luottaa toiseen ihmiseen, sen pitäisi olla todella vahva ihminen (palaamme näköjään äskeiseen teemaan), määrätietoinen, itsevarma, mutta hellä. Ei nössö. Sen pitäisi ymmärtää minua ajatuksen tasolla, sanoista, nauraa samoille jutuille kanssani.  Ettei joutuisi selittämään samaa asiaa kymmentä kertaa ja sitten luovuttamaan, kun sen vitsikkään huomautuksen teho jotenkin laimenee siinä kymmenennen toiston paikkeilla. Että tulisi kuulluksi, ja kuunnelluksi, ymmärretyksi. Hyväksytyksi, sellaisena kuin on, kaikkine epätäydellisyyksineen, epävarmuuksineen, huonoine päivineen, itkuineen ja nauruineen. Sen pitäisi pystyä piikittelemään kevyesti takaisin, eikä liian verisesti loukkaantua joistakin huomautuksista. Sen ei pitäisi tietenkään liian verisesti kostaa näistä huomautuksista myöskään. Jos se satuttaisi minua, miten siihen voisi enää luottaa? Miten sitten voisi antautua?

Tää nyt on ihan kummallista, en ole oikeasti ikinä ajatellut näin, nyt tässä kirjoittaessani huomaan ajattelevani kuitenkin niin jollakin tasolla. Olen lukenut joskus jostain naistenlehdestä että luottamus tuo potkua seksielämään, ja olen lähinnä naureskellut sille ajatukselle, haudannut sen täysin utopistisena tai ainakin sellaisena, jolla ei ole merkitystä minun kohdallani. Mutta tiedättekös, ehkä sillä sittenkin on.

Kirjoitin, etten ole ikinä halunnut ketään oikeaa miestä. Aikaisemmin. En tiedä vieläkään ehkä perimmäistä syytä siihen miksi (eikä sillä ehkä sinänsä olekaan mitään sen suurempaa merkitystä), mutta Peteä olen. Eikä se Peten kanssa latistunut, eikä taika kadonnut. You know. Vielä moneen päivään se taika ei kadonnut. Ja se on se ihmeellinen asia, jota en osaa yhtään sulattaa enkä ymmärtää.

Ehkä tunteita ei ole tarkoitettukaan ymmärrettäviksi, ja siksi, kun mä kuitenkin näköjään lakkaamatta yritän niin tehdä, ne latistuvat lopulta. Kun en saa niistä kiinni. Ei kai kukaan saa. Miten jonkin tunteen voi selittää, tai ymmärtää? Ehkä jonkun äidinrakkauden voi ymmärtää aika hyvin, kun kyse on kuitenkin ihmiskunnan elämän jatkumisesta ja pienen uuden ihmisen suojelemisesta – meneekö se sitten aina jonnekin selviytymisvaistoihin asti? Onko vaisto tunne? Rakastavatko eläimet niitten poikasia, vai onko niillä vaan joku sisäinen pakko huolehtia niistä? Onko sisäinen pakko tunne? Onko minun pakko rakastaa minun lapsia? Onhan se tietysti oletuksena, eikö? Semmoisia ihmisiä, jotka eivät rakasta lapsiaan, pidetään omituisina ja mieleltään järkkyneinä tai psykopaatteina tai vaarallisina mielipuolina. Onko ihmisyyden peruste se, että rakastaa toisia ihmisiä? Haluaa ihmisen (siis ihmiskunnan) säilyvän, pysyvän, jatkuvan, kehittyvän, ja ilmaisee tämän tarpeensa hankkimalla jälkeläisiä ja vieläpä huolehtimalla niistä ja samalla ohimennen rakastamalla? Onko huolehtiminen aina rakastamista?

Haddaway sen sanoi. What is love?

Voiko tunteitaan valita? Jossain hienoissa hyvän elämän oppaissa sanotaan aina, että tilanteita, joihin joutuu ei voi välttämättä valita, mutta aina voi valita sen, miten siihen suhtautuu. Onko suhtautumistapa tunne? Entä jos inhoaa jotakin ihmistä jostakin syystä, ja vaan päättää suhtautua siihen eri tavalla, onnistuuko se? Entä jos rakastaa jotakin toista ihmistä, ja päättää lakata rakastamasta, onnistuuko se?

Suhtautumistapa on mun mielestä järjen tuote. Sen pystyy päällään muovaamaan, järjen voi huijata uskomaan melkein mitä vaan, jos on tarpeeksi vakuuttava. Tunteet taas… Musta ne on jotain villejä ja arvaamattomia, ja jos mä nyt satun tykkäämään Petestä, niin minkäs minä sille mahdan. Tai jos työkaverin jutut tuskastuttavat ja ärsyttävät hiusten repimiseen saakka, minkäs minä sille mahdan. Pitäiskö niille mahtaa?

Ihminen haluaa hallita aina kaikkea. Pystyykö ihminen hallitsemaan myös tunteita? Pitäisikö ihmisen pystyä? Kumpi on parempi, järki vai tunteet? Kuunnellako sydämen ääntä vai järkeä? Siinäpä perustavanlaatuisia kysymyksiä.

Ja seuraava kysymys on myös aika perustavanlaatuinen, miten minä tähän oikein päädyin?

Sinä viikonloppuna mä kävin ostamassa viiniä, koska aurinko oli kuuma ja mun sydän levoton. Me oltiin sovittu Peten kanssa, että tavattais illalla baarissa. Mä odotin sitä kuin kuuta nousevaa. Mulla oli ollu Peteä aivan järkyttävä ikävä, ja musta tuntu edelleen ihmeelliseltä, että se halus lähtee mun kanssa johonkin. Kaiken sen jälkeenkin. Mut koska mäkin halusin, mä en antanu sen tunteen kauheesti mua häiritä.

Mä ilmotin Tomille, et mä lähtisin sinä viikonloppuna viihteelle, ja ärsyynnyin, kun Tomi ärsyyntyi. Se sanoi, että pakkoko siellä on jatkuvasti rampata. Että mun pitäis huolehtia mun lapsista paremmin. Että sillä on ollu niin rankkaa töissä. Että mun pitäis olla aikuisempi ja lakata hengaamasta vastuuttomana pitkin kyliä.

Me oltiin aikasemmin sovittu, että mulla olis 'kotoapoistumislupa' about kerran kuussa, ja edellisestä kerrasta oli enemmän kuin tuo kuukausi. Mut niin, Tomihan on kotikissa, kaikkien kotikissojen isä ja kuningas. Mä tuun hulluksi neljän seinän sisällä. Tosi. Joten mä katsoin oikeudekseni sanoa, että mä nyt satun olemaan menossa ja piste.

Tomi halus tietää, että oliko Petekin lähössä mun kanssa. Mä vastasin totuudenmukasesti, että oli ja että oli kiva tietää, että baarissa olis ees joku tuttu.

Viini oli hyvää ja nousi mukavasti päähän. Kyselin Peteltä, että mitä pukisin päälle ja miten laittasin hiuksia, ihan vaan aikani kuluksi tietysti. Pete vastaili omaan tyyliinsä, että mikä tahansa näyttäis hyvältä mun päällä. Mua huvitti, osaltaan se, kun Pete aina valitti siitä miten se ei osaa sanoo mitään naisille, ja kuitenkin se tiesi ihan täsmälleen mitä sanoa, että sai mut hymyilemään.

Me tavattiin pikkupubissa ja keskustelu lähti käyntiin vähän ehkä jäykähkösti. Aikaa oli kuitenkin kulunu ja paljon meidän välillä tapahtunu. Mä yritin olla cool, ja normaali, mut samaan aikaan mä olin myös tosi onnellinen siitä, että se oli tullu. Että me istuttiin vierekkäin ja että sen äänenväri sai mun ihon kiristymään ihastuksesta kananlihalle. Että mulla oli seuraa, että mä tunsin sen, että se katto mua pitkään.

Huolestuttavia merkkejä, näin jälkeen päin ajatellen. Mutta sillä hetkellä mä olin vaan ilonen. Seuraavassa pubissa me pelattiin biljardia ja mä hävisin, kuten aina, koska mä oon vaan niin surkee biljardissa. Joku tuntematon mieshenkilö kävi kommentoimassa mulle jotain mun 'poikakaverista', tarkottaen Peteä. Ja mä nauroin sille ja sanoin, ettei se mikään mun poikakaveri oo.

Myöhemmin samana iltana toinen mieshenkilö tuli mun juttusille ja yritti tehdä ilmeisesti vaikutusta kertomalla miten paljon se haluu mua, ja miten se haluis vaan repiä vaatteet mun päältä. Okei, öö, kiitos? Ja kun Petekin siinä tietysti hengasi mun kanssa, se kysy multa, että ollaanko me pari. Mä sanoin, et me ollaan kavereita. Tää toinen mies, jonka nimi jäi mysteeriksi, sano, että 'niin toi sun kaverikin sano'.

Sit tanssilattialla tää samainen mieshenkilö tuli yhtäkkiä siihen mun lähelle ja sano mun korvaan: "Toi sun kaveri haluaa sua. Ihan vaan tiedoksi."

Ja mä viittasin kintaalla. Koska se oli kännissä, ja koska mä oikeestaan tiesin, että Pete haluskin mua. Olihan se sanonu sen aikasemminkin. Mut jotenkin se vaan jäi mietityttämään mua, koska miks tää uppo-outo ilmestys halus kertoo mulle jotain tällasta ja mistä se sen oli päähänsä saanu. Mut mä unohdin sen, koska mulla oli niin kivaa.

Illan jälkeen me taas käveltiin Peten kanssa kadulla ja mun sydän oli täynnä iloa ja onnea siitä, että mulla oli niin hyvä kaveri. Sit Pete kysy multa, et halusinko mä lähtee sen kämpille.

Mä en oo ihan niin sinisilmänen kuin ehkä joskus vaikuttaa. Mä tiesin, mitä se sillä ajo takaa. Mut mä yritin perustella itelleni sitä silleen, että se vaan haluu näyttää mulle sen kitaroita tai jotain. Mä muistan, että mä epäröin. Mä en sanonu juuta enkä jaata. Mä olin aivan hilkulla sanoa joo, mutta mä tiesin, että mun kuuluis sanoo ei.

"Ei oo pakko", Pete sano. Niinku se aina sanoo. Se ei painosta mua millään, ellei tällä käänteispsykologisella tempulla sitten.

"Mä en tiedä", mä sanoin. "Mä en oikeesti tiedä."

"Se on susta kiinni, beibi", se sano. "Sä tiedät, että mä haluun."

Mä INHOAN sitä, kun se sanoo, että 'se on susta kiinni'. Mä tiedän, että se on musta kiinni, kun mä oon se, joka on naimisissa. Mut mä en haluu, että se olis musta kiinni. Mä en haluu olla tässä tilanteessa, että mun sydän ja järki haluu niin täydellisesti eri asiaa. Mä en oo tottunu siihen, että mun sydämellä olis niin kuuluva ääni. Yleensä sen saa hiljennettyä paljon helpommin.

Mä epäröin yhä. Mä tajusin, et Pete teki lähtöä ja pelästyin. Mä sanoin kerrankin sen, mitä ajattelin.

"Mä haluisin lähtee sun mukaan", mä sanoin, ja ajattelin, että jatkaisin lausetta jotenkin sanalla 'mutta', mut mä en koskaan kerenny.

"No sit mennään", Pete sano, otti mua kädestä ja lähti kävelemään.

Ja mä häkellyin, ihastuin ja annoin periksi.

Mulla oli ihanaa Peten kanssa. Suurenmoisen ihanaa. Musta oli ihmeellistä nähdä se, miten erilainen se oli kuin Tomi. Miten eri tavalla se kosketti. Miten erilaiselta musta tuntu sen kanssa. Miten paljon mä nautin, miten oikeelta se kaikki tuntu, miten helpolta. Samalla mä järkyttyneenä ihmettelin omaa käytöstäni, sitä, että voinko minä, kunnollinen perheenäiti tosiaan olla tässä. Opiskelijakämpän sängyllä, suutelemassa kiihkeästi jonkun teinipojan kanssa. Ja miks ihmeessä mä tekisin jotakin sellasta?

Mut Pete, ah, Pete. Mä taisin olla jo sillon rakastunu, vaikken sitä tiennykään. Niin suuria tunteita mun elämässä ei ollu koskaan sitä ennen ollu.

Mä olin sinä aamuna kotona vasta seittemän jälkeen. Tomi soitteli mulle joskus aamulla ja kysy missä mä oon. Mä sanoin pokkana, et olin Peten luona. Ja niin luontevasti se ensimmäinen valheeni (tai eihän se ollu valhe, vaan silkka totuus, mä vaan jätin mainitsematta pari asiaa) luiskahti suustani, ettei Tomi edes kysyny miks.